Rekisteröinnin vaikeus.

Tähän alkuun, ihan vain väärinkäsitysten välttämisenksi kerron, että minä olen aina ollut se ihminen, jonka mielestä Kennelliitosssa rekisteröinti on aina toiminut moitteetta. Olen joskus kovaan ääneen kuuluttanutkin, että jos rekisteröinti kestää, vian täytyy olla kasvattajassa. Olen aina korostanut miten nopeasti paperit saa, jos vain itse haluaa. Se on ihan kasvattajasta kiinni miten pian sen laskun käy siellä nettipankissa Omakoiran kautta maksamassa. Paperit on heti postilaatikossa odottamassa. Ah ihanuutta ja voi miten helppoa!

Väärin! Tänä kesänä olen oppinut kaksi asiaa.
1. Vian ei todellakaan tarvitse olla kasvattajassa.
2. Rekisteröinti ei ole se asia, joka toimii.

Toki totuutta toinen puoli. Kyllähän se on jokaisen oma asia, missä ajassa laskun maksaa. Ensin vain tarvitaan lasku, joka maksetaan ja se taas ei ole laskun maksajasta kiinni, milloin sen saa. Ja sen ihanuuden ja helppouden unohdan kyllä tästä eteenpäin ihan suosiolla. Jatkossa kuulun heihin, jotka hämmästyvät, jos joku asia toimii, on helppo, saati ihana. Kuulun myös siihen joukkoon, joka voi kertoa kauhutarinaa sille joukolle, joka kuuluttaa helppoutta ja ihanuutta. Tämä on nyt varmaan sitä kuuluisaa takin kääntämistä. Kutsukaa millä nimellä tahdotte, tämän luettuanne ymmärrätte miksi takki kääntyi.

En ollut rekisteröinyt Sodaa Suomeen, koska en ollut yksinkertaisesti nähnyt sitä tarpeelliseksi. Jossainvaiheessa päätin, että en edes rekisteröi sitä koskaan, jos se osoittautuu yksilöksi, jota en jostain syystä voi tai halua käyttää jalostukseen. Agilityä voi kisata vaikka koira olisi missä rekisterissä, kotona koiralle on herttaisen yhdentekevää onko sillä FI-rekkarinumeroa vaiko ei. Näyttelyissäkin voi käydä, jos sille tuntuu. Kun päätös Sodan pennuttamisesta varmistui, päätin, että rekisteröin Sodan pentueen rekisteröinnin yhteydessä. Tämä on yleinen ja hyvin paljon käytetty käytäntö, joka on kuulemani mukaan ollut ihan toimiva ratkaisu.

Niin Soda astutettiin ja pennut syntyivät heinäkuun helteillä. Koska minulle oli kerrottu, että "rekisteröinti voi kestää hetken kauemmin, kun narttu rekisteröidään samalla", päätin aloittaa kaiken hyvissä ajoin ja istuin koneelle heti seuraavana päivänä synnytyksestä, tarkoituksenani aloittaa rekisteröinti samantien. Kirjauduin Omakoiraan ja aloin naputtaa Sodan tietoja koneelle. Joka on sinällään ihan mielenkiintoinen prosessi, koiran omistaja tekee Kennelliiton työn syöttämällä kaikki tiedot valmiiksi ja saa maksaa siitä ilosta mukavan summan rahaa. Kennelliitossa joku sitten joskus painaa jonkinlaista "OK"-nappulaa ja näin tiedot ovat kaikkien nähtävillä Jalostustietojärjestelmässä. Kätevää. Etenkin SKL:n kannalta. Mutta jo tästä alkoivatkin ongelmat. Syötin perustietoja, kun näytölleni paukahtaa virheilmoitus "tunnistusmerkintänumero on jo käytössä". Jokainen joka tietää koirien tunnistusmerkitsemisestä jotain, ymmärtää, että tälläisen ei pitäisi edes olla mahdollista. Ja niin minullekin vakuutettiin, kun soitin kysyäkseni asiasta. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kun täyttää lomake tuontikoiran rekisteröinnistä ja laittaa se Sodan papereiden kanssa postiin, se siitä Omakoiran käyttämisestä sillä erää. Ajattelin, että eihän siinä ole mitään ongelmaa, koska alkuperäinen rekisteritodistus tulee jokatapauksessa lähettää SKL:lle.

Kahden ja puolen viikon kulutta mitään ei ollut kuulunut, joten soitin kysyäkseni asiasta. Minulle kerrottiin iloisesti, että kesälomien vuoksi rekisteröinti kestää tällä hetkellä noin kaksi viikkoa. Huomautin, että nyt on mennyt jo enemmän, kuin mainuttu aika, jolloin asiaa kaiveltiin koneelta. Minulle vakuutettiin kaiken olevan kunnossa. Kysyin erikseen löytyykö lähettämistäni dokumenteista kaikki tarvittava informaatio, vai tuleeko minun toimittaa kenties jotain lisää. Kaiken vakuutettiin olevan kunnossa. "Tässä on nyt vaan joku häikkä käynyt, mutta täällä on kyllä kaikki ja menee ihan vaan pari päivää enää." Luottavaisin mielin suljin puhelimen.

Viiden viikon kohdalla mitään ei ollut edellenkään tapahtunut. Tartuin jälleen puhelimeen ja soitin SKL:lle. Ensimmäinen ihminen ei löytänyt koko koiraa koneelta, tässä vaiheessa niskakarvani nousivat jo pystyyn. Yhdistettiin toiselle ihmiselle, joka teki melkoisen pitkän hiljaisuuden töitä naputtaen koneettaan, ennenkuin Sodan tiedot löytyivät. Minulle kerrottiin, että jokin paperi puuttuu. Kerroin kaksi ja puoli viikkoa sitten käymästäni keskustelusta ja siitä, kuinka silloin vakuutettiin kaiken olevan kunnossa. Minkäänlaista syytä en saanut sille, miksi ensin sanotaan toista ja sitten toista. En myöskään sille, miksei tästä ole ilmoitettu minulle mitään, vaan jätetty vaan asia roikkumaan kaikessa hiljaisuudessa. Pahin oli kuitenkin vasta edessä: minulle ei suostuttu ensin kertomaan mikä tai millainen paperi on se puuttuva. Pyydän pitämään Sodan kaikki paperit SKL:ssa etteivät ne vain huku postissa, kerron lähettäväni puuttuvan paperin, kun minulle vain kerrotaan mikä se on. Vastaus on "eikun minä laitan tämän kaiken nyt kuoreen ja kirjeen mukaan, että mitä pitää toimittaa." Tässä vaiheessa olen ensimmäistä kertaa valmis korottamaan ääntäni, jos se vaikka lisäisi ymmärryksen tasoa toisessa päässä. Itsehillintäni on kuitenkin sitä luokkaa, että en huuda. Artikuloin niin selkästi kuin osaan ja pyydän nimeämään puuttuvan dokumentin. Käyn hyvin typerää eipäs-juupas-keskustelua puuttuvasta dokumentista ja tilanne alkaa jo hieman naurattaa, kun puhelimen toisessa päässä viimein ymmärretään, että on kaikkien etu, jos minulle nyt vaan kerrotaan mitä halutaan ja minä kaivan puuttuvan paperin vaikka kiven navasta ja pistän postiin. Yllätys on melkoinen: SKL haluaa tietää, kuka on merkitty koiran omistajaksi Itävallassa, jossa Soda on syntynyt. Paperissa tulee lukea minun nimeni ja siinä pitää olla leima, lisäksi siinä pitää lukea taikasanat Export Pedigree. Kaikki muu SKL:llä siis tässä vaiheessa oli jo käsissään paitsi se leima ja vakuutus siitä, että olen kaikki nämä vuoden omistanut Sodan, onhan se kahdeksan viikon iässä tullut Suomeen. Iloisesti vielä todetaan, että tälläisen paperin saa yleensä Itävallasta kyllä varsin helposti "ne ovat ihan yhteistyöhaluisia siellä." Teki mieli tokaista, että toisin kuin täällä, niin vihainen käymästäni keskustelusta olin. En ole koskaan kuullut, että kenenkään tulee hankkia tuontikoiraa rekisteröidessään todistus siitä, kuka koiran sen syntymämaassa omistaa. Entä jos olisin ostanut Sodan jonkin välikäden kautta?

Otin heti yhteyttä Sodan kasvattajaan, joka on hyvin ihana ja avulias ihminen. Luotin hänen auttavan minua tälläkin kertaa. Ja näin tapahtui. Sanoista tekoihin, hän otti asian hoitaakseen samantien.

Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun muutaman päivän kuluttua postissa odottaa koko nippu Sodan papereita ja kirje puuttuvan dokumentin hankinnasta SKL:lta. Samoihin aikoihin Itävallasta tulee viesti, että Sodan alkuperäinen rekisteritodistus tarvitaan sinne sitä kuuluisaa puuttuvaa leimaa varten. Itävallassa on päätetty leimata joka ikinen paperi varmuuden vuoksi, ettei vain enää tarvitse edestakaisin tämän jälkeen mitään lähetellä. Eli tavallaan onni onnettomuudessa, että paperit kuitenkin lähetettiin minulle, vaikka alunperin en sitä toivonutkaan. Tämä olikin sitten ainoa onni tämän onnettomuuden keskellä.

Postissa kerrottiin, että papereiden matka Itävaltaan kestää kolme tai neljä työpäivää. Todellisuudessa matkaan meni kahdeksan työpäivää, plus väliin jäänyt viikonloppu tietenkin. Tässä vaiheessa aloin jo olla varma, että maailmalla on joku salaliitto Sodan pentujen rekisteröintiä vastaan. Koko prosessi oli kestänyt jo niin kauan, että tiesin etten saa papereita pentujen mukaan, kun luovutuspäivämäärä koittaa. Ja niinhän siinä kävi. Paperit olivat edelleen Itävallassa, kun pennut lähtivät omiin koteihinsa.

Vasta reilu viikko pentujen luovutuksen jälkeen Sodan paperit viimein saapuivat takaisin, nyt on leimaa siellä täällä ja tuolla. Sekä vakuutus siitä, että kyllä se vaan on minun koira. Lähetin paperit samantien takaisin Kennelliitolle saatekirjeen kera. Koko matkan Postiin toivoin, että kaikki menisi nyt viimein oikealla tavalla ja pienetkin saisivat omat paperinsa edes jossainmäärin kohtuullisessa ajassa.

Samoihin aikoihin olin saanut Endin paperiasiat kuntoon ja lähetin myös pyynnön Endin rekisteröinnistä Suomeen. Olin oppinut kesän kestäneestä prosessista sen, että kun koira saapuu, se rekisteröidään heti, jos sen varalle on olemassa edes aavistuksenomaisia suunnitelmia. Ja koska Endin varalle suunnitelmia löytyy, päätin, että nyt paperit postiin, jospa vaikka säästyisi sen suuremmilta farsseilta. Perättäisinä päivä samalla viikolla siis lähetin paperit matkaan. Endistä lasku tuli lähes samantien, en ehtinyt vielä edes ajatella, että jokin tälläinen voisi tapahtua näin nopeassa tahdissa, että posti olisi edes ehtinyt perille, kun yhtenä päivänä lasku olikin odottamassa. Maksoin sen heti pois ja samalla viikolla minulla oli jo kädessäni Endin paperinivaska. Mutta niin vain ei mitään kuulunut Sodan papereista. Rehellisesti sanottuna, en ollut edes yllättynyt.

Tässä vaiheessa en enää tiennyt itkisinkö vai nauraisinko. Toisaalta otti päähän niin kovasti, että teki mieli taas huutaa. Toisaalta taas nauratti koko toiminta! Miten mikään yhdistys voi toimia tällä tavalla? Miten minkään koiran reksiteröinti voi olla näin vaikeaa? Kyseessä on kuitenkin koira, josta kaikki tarvittavat paperit on toimitettu ja väittäisin, että vähän ylimääräistäkin (en minä Endistä kaikkea sellaista toimittanut mitä Sodasta muka välttämättä tarvittiin, ei minulta kukaan sen kohdalla mitään lisäselvitystä vaatinut!). Niinpä jälleen puhelin kauniiseen käteen ja soittamaan. Numerokin löytyi jo puhelimen muistista, kun oli niin paljon pitänyt kyseiseen yhdistykseen soitella. Soitin kahdeksaa minuuttia yli neljän (16) eräänä iltapäivänä, tietäen varsin hyvin, että rekisteröinnin puhelinaika on kello viiteen (17) saakka. Minulle ilmoitetaan, että ihminen joka rekisteröintejä käsittelee on lähtenyt jo töistä, koska töitä tehdään vain neljään saakka. Ihmetellessäni miten puhelinaika on sitten kello viiteen saakka, saan vastauksensi "me vain vastataan puheluihin tämä viimeinen tunti, mutta ei me näitä voida mitenkään käsitellä enää". Selvä. Minulle myös kerrottiin, että voisin soittaa aamulla jo kahdeksalta. Netissä kuitenkin ilmoitetaan, että linja aukeaa kello 11, eikä minulle suostuttu antamaan suoraa numeroa tälle kysyiselle ihmiselle, joten käytännössä en siis kuitenkaan voisi soittaa kahdeksalta, koska automaattinen nauhoitus kertoisi minulle sen minkä tiedän jo muutenkin, soita kello 11 ja 17 välillä, kiitos. Soittaisin siis seuraavanakin päivänä, mutta en kahdeksalta.

Ja jälleen kerran: näin tapahtui. Iltapäivällä tartun taas kerran puhelimeeni ja soitan tuttuun numeroon. Pyydän jo suoraan ihmiselle, joka käsittelee tuontikoirien rekisteröinnit, en enää jaksa selittää asiaani monelle ihmiselle. Saan hänet puhelimeen ja käyn mielenkiintoisen keskustelun.
Selitän kuinka olen jo saanut myöhemmin lähettämäni uroksen paperit kotiinikin ja kuinka mielellään rekisteröisin myös tämän kyseisen nartun pennut ja niin edelleen... kaikki se minkä osaan unissanikin.
"Katsotaan... odotatko hetken, katson täältä koneelta. Mikä sinun nimesi olikaan?"
Tavaan nimeni kirjain kerrallaan, sukunimeni on jostainsyystä monille vaikea kirjoittaa oikein, joten se tulee tehtyä jo itsestään. Puhelimen päässä on hetken hiljaista. Ei lupaa hyvää, mietin.
"Tuota... mikä sen nartun nimi on?"
"Batida de Coco da Pedra Filosofal. Tavaanko senkin?"
Ei kuulemma tarvitse, mutta jos toistaisin niin se riittäisi. Työtä käskettyä ja hiljaisuus puhelimen toisessa päässä jatkuu pienen ikuisuuden. Mietin, että uskallanko edes kysyä, mutta pakkohan se on: "Onko kaikki kunnossa?"
"Juu tuota, ei täällä ole sen nimistä koiraa... kun tuota... ööh." Nainen puhelimessa kuulostaa todella, todella vaivaantuneelta. Minä näen tähtiä. En jaksisi enää tapella, vääntää, toivoa ja pelätä. Alkaa tuntua sille, että olen kasvattanut pentueen, joka ei tule koskaan näkemään papereitaan.
"Tuota täällä on merkintä, että lisäselvitystä pyydetään." hän viimein jatkaa. Kerron kuinka olen lähettänyt lisäselvityksenkin jo heille. Kuin ihmeen kaupalla hän löytää Sodan tiedot jostain, en tiedä mistä, enkä välitä. Olen vain iloinen, kun hän ilmoittaa löytäneensä ne.
"Niin, tämä rekisteröintihän on ihan kesken kyllä..." Niinpä niin, päässäni naksahtaa ja olen valmis unohtamaan kaikki minulle opeteut käytöstavat sillä sekunnilla. Selitän ehkä viidennensadannenkuudennenkymmenenseitsemännen kerran koko tarinan ja pyydän kiirehtimään nartun rekisteröintiä heinäkuussa syntyneen pentueen vuoksi. Annan tulla täydeltä laidalta, äänenpainoillani annan ymmärtää, että minun kärsivällisyyteni tämän asian suhteen alkaa olla nyt tässä. Minä en enää jaksa vääntää asiasta, joka on täysin ilmeinen ja jonka olisi pitänyt olla selvä jo aikapäiviä sitten. Ilmoitan tämän myös puhelimessa.
Saan vastauksesksi: "käytätkö Omakoira-palvelua?"
Kyllä, kyllä käytän. Ja taas hiljaisuus. Kuuluu naputusta. Minä en jaksa enää sanoa mitään. Kai minulle kerrotaan jos jotain kerrottavaa on.
Hetken päästä kuuluu hyvin pienellä äänellä: "Rekisteröinti on nyt käsitelty ja voit maksaa sen Omakoiran kautta nettipankissa."

Tässäkö se oli? Kaikki tämä vaiva ja sitten minuutin hiljaisuus. Minuutin työ koneella joltain, joka vihdoin viitsii käyttää sen minuutin kullanarvoista aikaansa tähän asiaan. Kiitän ja hyvästelen. Suljen puhelimen ja kävelen koneelleni. Ja ihme on tapahtunut! Lasku Sodan rekisteröinnistä odottaa, kuin odottaakin valmiina. Maksan sen samantien pois, ties vaikka häviää, jos suljen selaimen välillä. Sodan FI-rekisterinumero ilmestyy Jalostustietojärjestelmään. Jippii. Oli jo aikakin. Tuijotan tekstiä näytölläni epäuskoisena. Myös viralliset terveystulokset ovat saaneet samalla taikasauvan heilautuksella näkyviin, olin jo ajatellut, että taistelen niistä sitten myöhemmin, kunhan vaan nyt saisi noille pennuille ne paperit. Agilityn hieno LUVA tulos ja pari muuta palkintosijaa sekä vähemmän hienot HYL-tulokset tuskin ilmestyvät näkyviin koskaan, mutta niitä en jaksa edes ajatella nyt. Soda tulee näkemään kisakenttiä toivottavasti vielä sen verran, että puuttukoon alkupään tulokset, yhdentekevää juuri nyt.

Koska tahdon pelata varman päälle, saada asiat eteenpäin ja painon pois harteiltani, päätän aloittaa pentueen rekisteröinnin välittömästi. Naputan pentujen tiedot järjestelmään ja lataan liitetiedostot mukaan. Yksi liite oikkuilee, tarkistan koon pariin kertaan ja saan senkin lopulta mukaan. Tallennan pentueen tiedot ja rastitan kohdan "valmis käsiteltäväksi Kennelliitossa". Painan Lähetä-nappulaa ja huokaisen syvään. Vitsailen vielä, että ei tämä varmaan tässä vielä ollut, odotan mielenkiinnolla mitä tulee vastauksena.

Olisi pitänyt olla hiljaa. Viikonlopun jälkeen saan sähköpostia, jossa pyydetään lisäselvitystä pentujen tunnistusmerkintänumeroista. En voi uskoa saamaani sähköpostia todeksi. Olen joka ikinen kerta lähettänyt aivan samanlaisella tavalla rekisteröinnin! Ja joka ikinen kerta se on otettu täysin mukisematta vastaan. Rehellisuuden nimissä kerron, että en edes tiedä tämän asian hoitamiseen, kuin vain ja ainoastaan tämän yhden tavan. Päätän hoitaa tämänkin asian heti alta pois. Kirjoitan vastauksen, johon lisään kaiken mahdollisen tiedon, joka minulla on. Sirunumerot tarkastan viiteenkymmeneen kertaan, että menee varmasti oikein.

Tänään pennut täyttävät kolmetoista viikkoa. Sen kunniaksi SKL vihdoin ja viimein ilmoittaa rekisteröinnin olevan valmis. Meinaan pudota tuolilta lukiessani viestin. Maksan laskun samantien. Posti varmaan hukkaa paperit vielä matkalla. Nyt alkaa olla ironiaa jo mukana. 

Lisäselvityspyyntö on muuten pahin kirosana, jonka nykyään tiedän.

Minulla olisi myös hyvin, hyvin, hyvin painavia mielipiteitä kerrottavanani kysyisestä liitosta, sen toiminnasta, tai toimimattomuudesta. Siitä miten asiat hoidetaan tai jätetään pikemminkin vain ilmaan roikkumaan. Mutta jätän nyt kirjoittamatta tähän ne asiat, koska teksti voisi olla siinä määrin raskasta, että en tahdo sellaista julkaista. Tahdon vain kertoa miten vaikeaa tai helppoa voi olla tuontikoiran rekiströinti. Luulen myös, että jokainen, joka on jaksanut tänne saakka lukea, luultavasti arvaa mielipiteeni, ilman että minun tarvitsee mitään tähän julkisesti edes sanoa. 

Aamen.