Kaikki tiet vievät Joensuuhun...

...Ainakin jos ne on tarkoitettu minun ja koirieni kuljettaviksi. Niinpä jälleen tänäkin viikonloppuna auton keula kääntyi kohti Joensuuta, takakontissa omissa boxeissaan, matkusti kaksi nuorta tyttöstä: Daim ja Tuikku.

Daimin elämän ensimmäinen välietappi ja seikkailu meillä on saatu onnelliseen päätökseen. Oli neitosen aika muuttaa omaan kotiin, oman ihmisen ja oman koirakaverin luo. Kuukauden verran ehdin tutustua tuohon ihastuttavaan neitoseen ja antaa eväitä elämän varalle. Kun Daim saapui meille, se oli arka, varovainen ja tottumaton. Tiesin jo melko pian Daimin saavuttua, että minulla on kuukausi aikaa tehdä töitä sen kanssa, näyttää sille millainen maailma on, mihin kaikkeen hauskaan aikansa voi käyttää ja miten paljon voi uskaltaa, kun vain kokeilee. Käytimme kuukauden tehokkaasti ja olen tyytyväinen Daimin kehitykseen. Paljon se ehti nähdä, kuulla, kokea, haistaa ja maistaa, mutta paljon on vielä edessäkin. Daim opetti minulle paljon tässä lyhyessä ajassa. Ja tiedän, että vaikka minä en ole enää hihnan toisessa päässä johdattelemassa Daimia uusiin seikkailuihin, se tulee silti vielä opettamaan minulle paljon. Daim myös muistutti minua elämän pienistä valinnoista, sellaisista, joita ei ehkä siinä hetkessä tule paljonkaan ajatelleeksi, mutta joilla on merkitystä pitkällä aikavälillä -paljon. Tämä koira on ainutlaatuinen omalla aivan erityisellä tavallaan.

Uskon vakaasti, että kun seuraavan kerran pääsen Daimia tapaamaan, se on taas ottanut niin suuren edistysaskeleen, että minun on vaikea uskoa sitä siksi koiraksi, joka minulle tullessaan linnoittautui piiloon ruokapöydän alle, koska maailma vain yksinkertaisesti oli kaikkine kummallisuuksineen liian jännittävä paikka. Siksi koiraksi, joka muutamia viikkoja myöhemmin loikki iloisena muun lauman perässä ja kapusi illalla vieraan syliin, koska rapsutukset ovat jotain aivan ihanaa. Nauti elämästäsi Daim! Olet hyvissä käsissä.

Tuikun ja Tuin oman ihmisen S:n kanssa suuntasimme Elman ja laumansa luokse yökyläilylle. Tuikku pääsi riekkumaan Elma-ikiliikkujan kanssa. Virtaa tuossa kaksikossa on yhden ydinvoimalan verran helposti.

Pikku ämmät leikkimässä.

Elmaa väsyttää.

Tuikku tarkkailee.

Suunutai aamuna olikin sitten suuntana Liperin ryhmänäyttely, jonne olin ilmoittanut Tuikun ja Dorin. Tuomarina meillä piti olla Tanya Ahlman-Stockmari, mutta tottakai brassien kohdalle lykättiin tuomarimuutos (tuntuu olevan brasseilla enemmän sääntö kuin poikkeus) ja niinpä brassit arvosteli Tarmo Viirtelä. En ollut ajatuksesta järin innoissani, mutta koska Daimin vuoksi reissu oli jokatapuaksessa tehtävä, en viitsinyt poiskaan jättäytyä. Hallista sain aikalailla täysilaidallisen jo viime viikolla, kylmä kuin pakastearkku ja tuollainen pohja ei ehkä ole ihan paras näyttelyä pitää, mutta... Jokainen koira oli umpijäässä ja kyyristeli kuka mitenkin, onneksi tuomari tuntui ymmärtävän, että tämä ei ehkä ollut ihan brasseille paras mahdollinen ympäristö.

Tuikulle EH, tuomari paihoitteli, ettei voinut antaa ERIä, koska korvat... no ne ovat hyvin eloisat ja varsin vallattomat 99% Tuikun valveillaoloajasta. Kun Tui pitää korviaan nätisti, ne ovat todella nätisti, mutta ikävä kyllä ne ovat sitä melko harvoin.

Tämä oli Tuikun virallisten ensiesiintyminen ja olen oikein tyytyväinen tulokseen.

Elman esiintyminen tuotti tuloksen NUO-ERI1, SA, PN3, Va-SERT.

Dori meni ensimmäistä kertaa ikinä kehään oman ihmisensä kanssa ja tuloksena ERI! Jippii! Ikävä kyllä kuvaaja ei ollut oikein hereillä tähän aikaan aamusta ja Dorista ei ole laittaa kuvaa. Mutta kylläpä lämmitti kylmässä hallissa mieltä, kun pikkuakka sai noin hienon tuloksen. Ja esittäjä hyvää kokemusta positiivisin maustein.

Ennen kotimatkaa pääsin vielä tapaamaan Iisaa, josta on kasvanut siskonsa Sirin tavoin hurmaava neito. Ihan yhtä älyvapaa, kuin pappansa Dali kahdeksan vuotta sitten, mutta juuri siksi niin rakastettava.

Äitikoira on aika paljon kylmänarempi kuin tyttärensä...

 Kiitos Joensuun tiimille majapaikasta ja Tuikulle ja S:lle seurasta! Olipa mukava reissu.