Aida oli noin 5 kk ikäinen, keskenkasvuinen, iloinen hippiäinen, joka jo silloin teki ruuan takia lähes mitä tahansa. Keittiömme nurkassa oli näyttelyhäkki, jonka pohjalla oli paksusti vilttejä ja huopia, yksi Dalin ehdottomista lempparipaikoista, jonne myös parhaat aarteet piilotettiin. Sinne oli kaiken sekaan sitten kaivettu luu piiloon, jota Aida alkoi kaivaa esiin. Olin itsekin keittiössä, en kiinnittänyt koirien puuhaluihin sen suuremmin huomiota, kunnes Aida kiljaisi. Se ei ollut mikään pieni kiljaisu, jolla liian rajuksi yltyneen leikin saa keskeytettyä, vaan se oli korviavihlova huuto, josta kuuli heti, että nyt on sattunut ja pahasti. Käännyin Aidaa kohti ja koira juoksi suoraan syliini kolmella jalalla, vasen etutassu ylhäällä, yhä suoraa huutoa huutaen. Tyynnyttelin koiraa ja huuto lakkasi, aloin tutkia etukäpälää ja aina kun kosketin sitä huuto alkoi uudestaan. Aida ei suostunut laskemaan tassua maahan, siihen ei saanut koskea edes varovasti. Oli ilmeistä, että jalka oli todella kipeä.
Kävimme eläinlääkärissä, Aida sai kipulääkettä, tassusta ei tunnustelemalla löytynyt mitään vikaa, kuvata ei kuulemma kannattanut. Epäiltiin venähdystä. Menisi ohi lääkkeillä muutamassa päivässä, lähdimme hyvillä mielin kotiin. Aida söi lääkkeet ja alkoi astua jalalla. Hetken aikaa kuvittelin kaiken olevan kunnossa. Sitten alkoi ontuminen. Aida ontui lähes joka päivä, kylmä sai ontumaan entistä pahemmin. Ontuminen oli niin säännöllistä, että vein Aidan taas lääkäriin. Ilmoitin etten lähde kotiin ennenkuin jalka on kuvattu. Minulle ilmoitettiin, ettei sitä kannata kuvata, ei sieltä mitään löytyisi, johon totesin, että minähän sen maksan. Ja koira kuvattiin. Mitään ei löytynyt. Olin helpottunut mutta samalla huolissani, olisi ollut parempi jos jotain olisi näkynyt. Sanottiin, että tälläisissä tapauksissa paraneminen voi viedä vuodenkin. Ja epäiltiin sitäkin, että Aida oppi huijaamaan ontumisella meitä, sillä kun sai aina huomiota. Kipulääke vaihdettiin toiseen, jos se olisi tehokkaampaa. Ontuminen muuttui kausittaiseksi. Ja minä yritin olla huomaamatta ontumista, etten vaan palkkaisi koiraa siitä. Aida alkoi tehdä sitä erityisesti tilanteissa joissa oli hämmentynyt. Huomasin, että jos vaadin Aidalta esim. koulutustilanteissa liian paljon, Aida alkoi ontua vähän niinkuin varmuuden vuoksi, epävarmuuttaan. Myös jos Aida joutui uuteen paikkaan se ontui, samoin väsyneenä. Tämä kaikki tuki eläinlääkärin lausuntoa huijaamisesta. Toisaalta myös kylmä sai Aidan kulkemaan kolmella jalalla tai ontumaan.
Sitten jalka alkoi näyttää minun silmissäni vinolta. Minusta se kääntyi nilkasta ikäänkuin ulospäin edestäkatsoen, mutta myös eteenpäin. Vein Aidan taas lääkäriin. Olin kuulemma väärässä, jalka oli ihan suora. Kipulääkkeet, joita meillä tuli olla aina varastossa Aidaa varten olivat lopussa, joten saimme niitä lisää ja lähdimme kotiin. Taas sanottiin, että kyllä se siitä, aika parantaa.
Mutta niin ei käynyt. Jalka muuttui vinommaksi ja vinommaksi. Muutkin alkoivat nähdä sen, hetken olin jo toivonut, että kuvittelin koko asian, mutta ei. Päätin kokeilla tämän kaupungin eläinlääkäreitä vielä viimeisen kerran, sitten lähtisin Aidan kanssa Helsinkiin tutkimuksiin. Jotain vikaahan siinä jalassa oli oltava. Hakeuduin hoitoon nivel- ja luustosairauksien erikoislääkärille. Jalka kuvattiin jälleen, Aida oli tällöin jo täyttänyt vuoden ja täysikasvuinen. Jalasta löytyi kuin löytyikin vika! Röntgenkuvat puhuivat karua kieltään, luun kasvupinta oli rikkoutunut. Luu, joka normaalissa röntgenkuvassa näyttää valkealta näytti Aidan vasemman etutassun tapauksessa harmaalta, luu oli heikompaa kuin terveessä jalassa. Oikea tassu, joka kuvattiin vertailua varten, näytti ruudulla aivan erilaiselta, valkealta, suoralta, kauniilta. Tassu oli myös selkeästi vino. Minä en ollut kuvitellut tätä. Tassu kasvoi vinoon, koska kasvupinta oli vahingoittunut ja luu kasvoi heikompana nilkasta ylöspäin muutaman sentin matkalla, ylhäältä kyynärluu ja värttinäluu ovat valkeita ja normaaleja. Muutoksia tosin näkyi myös ranneluissa. Tämä kaikki ei näkynyt edellisen kerran kuvatessa, koska Aida ei ollut silloin vielä kasvanut niin, että muutokset olisi voinut havaita. Aika ja koiran kasvaminen paljastivat tapaturman seuraukset. Diagnoosin saamiseen meni lähes vuosi tapaturmasta. Meillä oli aiemmat röntgenkuvat käytössämme ja saatoimme verrata niitä näihin uusiin kuviin. Saimme kirjaimellisesti murskaavan diagnoosin: tassua ei voisi korjata. Sen kanssa piti oppia elämään. Jos jalka alkaisi vaivata Aidaa vanhempana tai jos se kipeytyisi todella paljon, nilkan voisi jäykistää metallilevyillä, jolloin jalka saataisiin myös näyttämään suoremmalta. Tähän toimenpiteeseen ei kuitenkaan lähdettäisi ennenkuin pakon edessä. Aida sai luvan aloittaa agilityn, mutta kisakoiraa Aidasta ei saisi koskaan edes yrittää tehdä. Kaikki harrastaminen pitäisi tapahtua jalan ehdoilla. Ontumista ei saisi näkyä tai harrastaminen joutuisi tauolle. Aida sai luvan vain mini-luokan hyppykorkeudelle mutta kehoituksen kuitenkin harrastaa ehdottomasti jotain, nuorta brasilianterrieriä ei kannattanut jättää kotiin murehtimaan miksei hän pääse koskaan mukaan. Saimme glukosamiinia, jota Aida söisi joka päivä puolen vuoden ajan, sitten jalka kuvattaisiin uudestaan ja päätettäisiin minkälainen jatko sen kanssa tulee olemaan, meneekö se puolessa vuodessa huonompaan vai parempaan vai tapahtuuko siinä mitään. Jos glukosamiini auttaisi Aidaa millään tavalla se söisi sitä loppuelämänsä. Yritin löytää syytä kaikelle tälle, kyselin mahdollisesta perinnöllisyydestä. Lääkärin mukaan Aida on syntynyt täysin normaalin jalan kanssa, mitään viitteitä siihen, että jalka olisi ollut perinnöllisesti jo valmiiksi heikko ei lääkärin mukaan ollut. Joskus onnettomuuksia vain tapahtui ja nyt se tapahtui Aidan kohdalla. Lääkäri pahoitteli Aidan äärettömän huonoa tuuria.
Ostin Aidalle Back on Track säärisuojan kylmiä ilmoja ajatellen. Ne kun olivat koko tämän ajan olleet pahin riesa, jota ei voinut välttää. Säärisuoja toimi myös erinomaisena tukisiteenä jos Aida alkoi muuten ontua jalkaa, se jalassa kun kintulla ei voinut kävellä lainkaan. Lääkäri oli antanut ohjeen, että aina kun Aida ontuisi, jalka tulisi paketoida jottei se rasittuisi enempää. Näin olimme tosin toimineet jo ennen diagnoosia maalaisjärjen avulla. Aida pääsi agilityn alkeisiin ja tykästyi kovasti lajiin. Kävimme kerran viikossa treeneissä, Aida hyppi vain matalia esteitä, edistyi huimaa vauhtia ja innostui silminnähden aina hallille päästyään. Kävimme treeneissä koko loppukesän ja syksyn, kaksi kurssia. Jalka ei reagoinut kertaakaan negatiivisella tavalla. Muutenkin syksy oli hyvä, Aida söi glukosamiinia ja jalka kipeytyi vain kerran pitkän rasituksen seurauksena. Kylmillä ilmoilla Aida ontui joskus, mutta selkeästi syksy oli helpompi kuin edellinen puolivuotiskausi. Sitten tuli talvi ja lopetin Aidan kanssa agilityn treenaamisen varmuuden vuoksi. Kylmillä ilmoilla kun jalka reagoi mielestäni kaikkeen niin paljon helpommin. En uskaltanut ottaa riskiä, että jotain tapahtuisi.
Tästä alkaa varsinaisesti otsikon mukainen kakkososa.
Puoli vuotta on kulunut ja oli aika ottaa kontrolliröntgen. Odotin perjantaita kauhunsekaisesti. Vaikka jalan kanssa kaikki oli mennyt hyvin, kipuja ei ole ollut, en enää edes muista milloin olisin joutunut turvautumaan särkylääkepurkkiin ja ontumistakaan ei ole näkynyt kuin aivan pahimmilla pakkasilla pissalenkeillä. Aida antoi taas kiltisti kuvata jalan ilman rauhoitusta, ihan niinkuin viimeksikin. Vinohan se jalka on, siinä ei ole tapahtunut mitään. Eikä tule tapahtumaan, se kasvoi sellaiseksi ja pysyy sellaisena. Vanhemmiten vinous voi kuulemma jopa pahentua, kun koira varaa sille painoa kuitenkin, tarkalleen ei tiedetä minkä verran rasitusta jalka kestää. Kuvat olivat aivan identtiset puolen vuoden takaisiin, ei edes pienenpientä muutosta. Tämä oli sekä huono, että hyvä uutinen. Huono siksi, että muutoksia on turha odottaa parempaan tämänkään jälkeen. Hyvä siksi, että ainakaan jalka ei mene huonompaan suuntaan. Nilkassa on näkyvissä nivelrikon alkua, glukosamiinin syöttämistä päätettiin jatkaa. Minkäänlaista tarvetta nilkan jäykistämiselle ei tässä vaiheessa ole. Eikä siihen aiheeseen luultavasti palata ennenkuin Aida on vanha. Tosin lääkäri varoitteli, että tälläisissä tapauksissa vanhuus tulee ikävä kyllä tavallaan vähän aiemmin kuin muuten. Jäykistäminen saattaa olla ajankohtaista kuusi-kahdeksan vuotiaana, vaikka muuten brasilianterrieri ei siinä iässä vielä olisikaan vanha. Kysyin myös mahdollisesta jalostuskäytöstä, kestäisikö jalka tiineysajan ja sen aikaisen painonnousun. Lääkärin mukaan aika on niin lyhyt, ettei jalka siitä mene huonompaan kuntoon. Saamme myös jatkaa agilityä, lääkäri piti talvitaukoa viisaana valintana. Jalan ehdoilla jatkamme siis treenailua kevään koittaessa.
Nyt näyttäisi siltä, että olemme tosiaan oppineet elämään jalan kanssa. Se kipeytyy enää harvoin, Aida ei onnu sitä huomion toivossa tai muutenkaan. Oikein kylmässä Aida nostaa jalan herkästi ylös, mutta Aida on erittäin kylmänarka muutenkin, pyytää meidän laumasta ensimmäisenä sisään pakkasilla. Minä osaan suurinpiirtein katsoa minkä verran riehumista, juoksemista ja treenaamista jalka kestää. Raja on korkealla, mutta se kuitenkin on olemassa ja se pitää muistaa kaikessa. Emme lähde mihinkään ilman Back on Trackiamme, vaikka vain varmuuden vuoksi. Pitkään aikaan emme ole sitäkään kyllä tarvinneet. Nyt vain toivomme, että saamme elää tällä tavalla mahdollisimman pitkään. Eläinlääkärille palaamme enää tarvittaessa, toivotaan että seuraavaan käyntiin on pitkä aika, kontrolliröntgenejä ei tarvita ellei tapahdu selkeitä muutoksia. Aidaa itseään jalka ei hidasta millään tavalla, tuolla se paahtaa muiden kanssa aivan kuin olisi täysin terve. Ja hyvä niin, ehkä minäkin uskallan viimein edes pikkuisen huokaista helpotuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti