Metsäläisiä.

Ollaan Endin kanssa nyt reilut kolmisen viikkoa tutustuttu toisiimme. On katseltu, että mistä tässä onkaan kyse, ketä me ollaan, missä me asutaan, ketä meidän laumaan kuuluu ja millaisia juttuja tämä lauma tekee. Endi on koko ajan kotiutunut paremmin ja paremmin. Se tietää nimensä, missä me asutaan ja milloin kannattaa tulla ihmisten luokse. Se tietää ketä meidän laumaan kuuluu, kenen nenille ei kannata hyppiä ja kuka antaa kaiken anteeksi. Se tietää, ettei Jedi pidä siitä ja että Aipi on ihaninta maailmassa. Se tietää myös, että viime kädessä Dina päättää kaikesta ja että Dali ei halua nukkua kenenkään vieressä. Lisäksi se tietää, että pennut ei kiusaa, kun menee vain pois ja että Soda on aika ihana. Endi myös tietää millä paikalla kukakin syö ja missä järjestyksessä ruoka tulee. Aika monta asiaa on vielä opeteltava, mutta aika moni asia on myös jo selvinnyt. Ja yksi asia mikä on ihan varmaa on, että Endi tykkää meistä, se ei halua karata, eikä sillä ole pienintäkään aikomusta edes yrittää mitään sellaista. Niinpä uskalsimme pakata Enskan mukaan metsäretkelle ja lähteä vähän haistelemaan syksyn hajuja.

Ja että se olikin mukavaa, kun pääsi juoksemaan syksyiseen metsään! Metsäläiset vauhdissa:

Seikkailu alkakoon!

Tänään omaan kotiinsa matkaavat Mila ja Hippi.

Huomenna seikkailulle lähtevät Effi ja Ruu.

Omaa, sopivaa, rakastavaa kotiaan vielä etsii Luigi.

Supereiden pentupaketti näyttää tältä.

Heihei paksukaiset! Olkaa reippaita pentuja (tiedän, että olette...riesaksi saakka. hahaa! :D ).

Enää tämä viikko.

Jokainen synnytys ja pentue on erilainen. Kulunut klisee, mutta niin totta. 

Superlapset täyttävät tänään yhdeksän viikkoa. Taas tulee se hetki, kun alkaa miettiä miten äkkiä aika onkaan hujahtanut. Vastahan meillä istuttiin olkkarissa katsomassa telkkaria, kun Soda teki raskaimman työn siinä vierellä, meidän laittaessa sarjan pauselle aina sillä hetkellä, kun Soda alkoi ponnistaa. Sitten katsottiin sukupuoli, väri, häntä, tuntomerkit värityksestä ja jatkettin sarjan seuraamista. Kunnes Soda ilmoitti, että tämä oli tässä, lähden käymään ulkona ja ottaisin nyt ruokaa, kiitos. Viisi pentua tuhisi tyytyväisenä pentulaatikossa vatsat täynnä maitoa. Hyvä määrä ajattelin silloin, kiitin Sodaa, kehuin ja toteutuin toiveet. Ja edelleen olen samaa mieltä. Hyvä määrä.

Soda osoittautui huippumammaksi. Meillä alkoi heinäkuussa Monsterosa-maailmassa myös kattoremontti. Etukäteen mietin vaikka millaisia ratkaisuja, miten Sodan olisi paras olla, missä Sodan ja pentujen olisi paras olla, miten kaikki järjestetään, ettei emä stressaannu turhaan, mitähän tässä nyt... Kattoremonttia ei voinu siirtää useista eri syistä johtuen. Se oli tehtävä ja sillä selvä. Mutta ei koiran synnytystäkään noin vain siirretä, tämä ajankohta nyt vain oli tällä kertaa tässä. Tahdon aina antaa vain parasta sekä mammalle, että pennuille. Tähän parhaaseen kuuluu minusta myös rauha olla pienien pentujen kanssa ilman stressiä. Olen ollut siitä tarkka. Kaikki huolet osoittautivat turhiksi. Sodan mielestä oli täysin yhdentekevää, että meillä tehdään uutta kattoa. Soda sai toki oman huoneen, rauhan olla syrjässä muilta koirilta, rauhan olla pentujensa kanssa ja rauhan talkooväeltä. Mutta rauhaa ääniltä ei tälläiseen pakettiin voi tietenkään luvata, sen ymmärtänee jokainen. Soda oli ehkä meistä kahdesta se, joka ymmärsi tämän kaiken paremmin, kuin minä. Minä olin aluksi vain huolissani.

Soda oli koko ajan tyyni oma itsevarma itsensä. Annoin Sodan määrittää rajat itse, koska se oli koko ajan kaikesta niin varmaotteinen. Soda hoiti pennut ensihetkestä saakka perfektionistisen luonteensa määrittämällä tavalla, mutta ilman paineita. Se pesi, puunaisi, huolti ja ruokki. Se oli tarkka siitä, että pennuilla on kaikki hyvin. Pentujen synnyttyä minun ei tarvinnut kertaakaan olla huolissani, että Soda huoltaisi esimerkiksi napoja liikaa. Se ei yrittänyt peittää pentuja huopiin ja lakanoihin, minun ei tarvinnut miettiä millaisia alusia voin pentulaatikkoon laittaa, koska tiesin, ettei Soda yritä peittää jälkikasvuaan. Minulle jäi kaikki aika seurata emää ja pentujen kasvua, kun ei tarvinnut erikseen huolehtia mistään. Soda näytti omilla toimillaan, ettei mitään syytä turhaan huolehtimiseen ole.

Muutaman päivän Soda makasi pentulaatikossa juuri sieltä liikkumatta. Sillä erotuksella kaikkiin aiempiin mammakoiriin, että kun sanoin taikasanat "mennäänkö ulos", oli myös Soda joka kerta valmis lähtemään pihalle. Siitä oli suorastaan kamala vääryys, etten ottanut sitä lenkeille mukaan ensimmäisinä viikkoina, vaan jätin kotiin.

Meillä on ollut pentue, joiden emä ei halunnut imettää pentujaan. Emä, joka olisi halunnut hoitaa pentujaan liiankin intensiivisesti, etenkin napoja. Emä, joka piti viedä ulos väkisin lähes kaksi viikkoa. Emä, joka olisi halunnut haudata pennut huopiin, lakanoihin ja peittoihin. Emä joka ei halunnut syödä... Ja sitten meillä on Soda. Soda, joka imetti tunnollisesti kahdeksan ja puoli viikkoa. Kaivoi kerran pesän pentulaatikkoon, vain nukkuakseen siinä itse. Soda, joka ei halunnut lopettaa ulkoilua mistään hinnasta, kyllähän ne terveet pennut nyt muutaman minuutin pärjää itsekseenkin. Soda, joka söi koko ajan hyvällä ruokahalulla. Soda, joka katkoi napanuorat oppikirjamaisen tasaisesti, muttei edes yrittänyt huoltaa pentujaan puhki.

Muutaman päivän pentulaatikossa makaamisen jälkeen Soda päätti, että hän haluaa viettää aikaa myös "aikuisessa seurassa" ja pyysi päästä muiden luo, pennuille ei tulisi kylmäkään heinäkuun helteissä. Mutta kun pentulaatikosta kuului yksikin ääni, oli Soda heti valppaana katsomassa mikä kullannupuilla on hätänä. Aida sai tulla katsomaan pentuja hyvin pian, ovathan Aida ja Soda erottamattomat ystävykset, joten tämän arvasin jo etukäteen. Soda makasi pentulaatikossa ja imetti, Aida makasi nojatuolissa pentulaatikon vieressä ja katsoi, että kaikki on hyvin.

Kun pentujen silmät aukesivat, saivat muutkin koirat tulla katsomaan niitä. Mutta Soda antoi luvan katsoa vain pentulaatikon ulkopuolelta, aitaukseen ei ollut asiaa. Samalla viikolla pennut alkoivat nauttia myös ulkoilusta. Ne saivat pihaan aitauksen, joka oli varjossa pistävältä heinäkuun helteeltä. Sodan mielestä oli ihanaa maata ulkona pentujen kanssa. Sille tämä järjestely sopi mainiosti. Talkoolaiset saivat ihastella pentuja aivan rauhassa, Soda tiesi pentujen olevan turvassa.

Kun pennut alkoivat liikkua ja harjoitella leikkimistä, aloimme kutsua Sodaa sosiaaliseksi superäidiksi. Se saattoi viettää aikaa muun lauman seurassa, mutta loikata salamana pentujen luo, jos sieltä kuului kovaääninen piippaus. Pieniin ääniin Soda ei enää reagoinut. Opin hyvin nopeasti katsomaan Sodan reaktioista kannattaako rynnätä mihinkään, vai antaako vain olla. Tälläistä realistista rentoa suhtautumista oli ihana seurata!

Kun pennut alkoivat syödä kiinteää ruokaa, Soda ilmestyi aina vahtiin pentujen lähelle, että ne saavat syödä rauhassa. Se ei koskaan mennyt pentujen kupille ilman lupaa. Kerran Dali lähti tulemaan pentujen ruokaa kohti pentujen syödessä. Soda meni poikittain Dalin ja pentujen väliin ja kertoi Dalille, että minun lapseni ovat syömässä, mene kauemmas. Ja näin tapahtui. Soda oli määrätietoinen kaikessa mitä teki, mutta koko ajan hyvin tyyni.

Nämä ovat olleet meidän ensimmäiset kesällä syntyneet pennut. On ollut ihanaa saada myös nauttia kesästä näinkin pitkään. Vaikka nyt on jo syyskuu, oli esimerkiksi viime viikonloppuna vielä todella kaunista. Meille tämä on mahdollistanut ennenkaikkea sen, että pennut ovat saaneet olla todella paljon ulkona. Ne rakastavat ulkoilua, juoksemista, oksien ja nurmen repimistä, kaivamista, heinikossa vaanimista ja telmimistä. Hyvin harvassa ovat olleet päivät, että nämä penskat eivät olisi olleet ulkona. Ne pari todella sateista päivää tuossa taannoin tekivät poikkeuksen, mutta muuten pennut ovat nauttineet ulkoilusta paljon.

Totuttuun tapaan pennuilla on käynyt myös paljon vieraita. Ne rakastavt ihmisiä. On ihanaa olla sylissä ja nuolla ihmisen naamaa! Superlapset ovat päässeet myös reissamaan pikkuisen enemmän, kuin muut pentueet aiemmin. Viikonloppu Joensuussa oli huikea! Tästä kiitokset kuuluvat toki vinttarilaumalle, mutta myös äärettömän kauniille ilmalle, josta saimme nauttia. Lisäksi pennut ovat saaneet vierailla Maikin Lemmikkikellarilla, josta lähetämme jälleen kerran Suuret Kiitokset henkilökunnalle! Nämä vierailut ovat ikimuistoisia ja sosiaalistamisessa todella tärkeitä.  

Nyt nautimme vielä viimeisestä viikosta ja viikonloppuna saattelemme maailmalle iloisia ja touhukkaita hännänheiluttajia hyvillä mielin.

Luigille etsimme vielä kotia. Joka tahtoo itselleen hyväsydämisen, herttaisen, tarmokkaan ja iloisen ystävän, löytää sen tästä ihanasta pienestä pojasta.

Juhlafiilistä.

Tänään kruunattiin kennel Monsterosan ensimmäinen muotovalio Pellossa. Kunnian sai odotetustikin Monsterosa Niuserra eli kotoisammin Ilkka. Ilkka ehti täyttää kaksi vuotta elokuun loppupuolella, joten kauaa ei ehtinyt herra valioitumistaan odotella, kun viimeinen SERT käytiin pokkaamassa hienolla ROP-tuloksella. Ilkka valioitui samalla sekä Suomeen, että Ruotsiin.

Ja niinkuin tässä ei olisi jo ollut ihan tarpeeksi hienoutta ja mahtavuutta, Ilkka nappasi vielä mukaansa RYP-4 sijoituksen!

Samaan aikaan Orimattilassa Dina agiliiteli oman seuran kisoissa hyppyradalla 2. sijalle!

Mitäs tässä sitten muuta, kuin kippis! Nyt korkataan skumppa hienon päivän kunniaksi.

Monsterosa ylpeänä esittää:

ENDI!

Hurmaavalla luonteella varustettu, rauhallinen ja tasainen laumanvahvistus lenteli iloksemme Tinguin kennelistä Brasiliasta.

Endin mielestä sää on turhan kolea ja ruoka omituista, mutta muuten täällä Suomessa on ihan mukava olla. 

Lapset kasvaa vauhdilla. Ikävää on kohta seitsemän viikkoa. Vauhti alkaa olla melkoinen!

Karavaani kulkee ja koirat haukkuu.

Monsterosan karavaani päätti kokeilla temppua, jota ei aiemmin oltu, kuin leikkimielisesti pyöritelty mielessä ja ehkä pikkuisen jutuissa mukana. Mitä jos pakataan 10 koiraa Anssiin (Opel Agila) ja hurautetaan Joensuuhun pitkäksi viikonlopuksi? Eikai siinä kymmenessä koirassa muuten olisi mitään kummaa (paitsi, että se on tosi paljon koiria), jos ne olisivat aikuisia, aivoilla varustettuja yksilöitä, joiden korvat toimisivat edes 90% ajasta. Mutta, kun soppaan kuuluu mausteena viisi alle kuusiviikkoista pentua, joilla ei kumpaakaan edellämainituista toivotuista ominaisuuksista ole niin... No mutta: Joo! Hei, tottakai me lähdetään!

Ja kun asia oli kerran ilmoille heitetty, olihan se pakko kokeilla onko siitä toteutukseen. Sanoista tekoihin, torstaina töiden jälkeen koirat boxeihin, Aida ja Dina omaansa, niinkuin aina, Soda ja Dali omaansa, tottakai. Jedi omaan laatikkoon, se on Jedille tärkeää. Pennuista pojat omaan laatikkoon, tytöt omaan, matkatavarat jäljelle jääneeseen tilaan, pentuaitaus vielä mukaan ja tadaa! Anssi pursui liitoksistaan, mutta hyvin mahduttiin matkustamaan. Pieni tilaihme tuo Anssi.

Menomatka sujui rauhallisesti, johtuen myöhäisestä ilta-ajankohdasta, jolloin uni maistuu muutenkin. Toki autoilua oli harjoiteltu jo ennen tätä, ei me Joensuuhun asti ihan kylmiltään ensimmäisenä olisi yritetty sentään. Perillä oltiin myöhään torstaina ja asetuttiin taloksi aikuisillemme tuttuun ja turvalliseen Tomulaan, vinttikoiralauman jatkoksi.

Aurinkoinen viikonloppu sujui rauhallisesti kauniista ilmasta nauttien. Wipettilapsonen Kiki nautti täysillä saadessaan viisi leikkikamua. Brassivauvat olivat Kikistä ehkä parasta ikinä! Superlapset olivat juuri niin Super, kuin niiden voi kuvitella olevan, ne tutkivat, menivät, telmivät, riehuivat ja nuuskivat minkä ehtivät. Ne nauttivat olostaan maailman keskipisteenä, aikuisten leikkikamuina ja kaikkien ihmisten palluteltavina.

Kotimatkalla pysähdyttiin pissillä Juvan ABC:n pihalla ja ihan niinkuin isot, tulivat pienetkin boxeistaan, tekivät tarpeensa ja olivat valmiita jatkamaan matkaa. Aivan mahtavia reissukamuja.

Kiitos Tomulan vinttikoiralaumalle ihmisineen! Toivottavasti teillä on vielä joku nurkka ehjänä meidän hurjan pikkupetolauman jäljiltä. ;)

Ja loppuun runsaasti kuvamateriaalia viikonlopulta: