Pennuntuoksua

Vihdoinkin ne ovat täällä: Dinan ja Uunon vauvat!

Vasemmalta: uros, narttu, uros ja uros.

Yksi narttu ja kome urosta -ihan niinkuin viime kerrallakin!

Ikävä kyllä Dina päätti noudattaa ensimmäisellä kerralla WILCOjen kanssa hyväksi havaitsemaansa linjaa muissakin asioissa. Niinkuin vaikka siinä, että tälläkin kertaa synnytettiin eläinlääkärin luona. Ja tälläkin kertaa mami meinasin saada sydänkohtauksen, menettää loputkin järjenrippeet ja repiä tukan päästään. Lisäksi Dina on keksinyt, että haluaa synnyttää yhden kokoruskean pienen palluraisen, josta ei lopulta ole tähän maailmaan eläjäksi. Niin tälläkin kertaa. Kohdussa odotti yllätys: pieni (97g) ruskea tyttönen, joka jaksoi sinnitellä n.12h. Edellisellä kerralla aivan samannäköinen (siis todella aivan samananäköinen!) pentu oli uros ja eli vain puolitoista tuntia.

Keijukainen, joka ei jaksanut elää.

Mutta palataanpa ajassa hieman taaksepäin, keskiviikkoon, jolloin lämmöt päättivät laskea. Minä olin innoissani, Dina oli selkästi hyvävointinen, aktiivinen ja iloinen. Olin toiveikas, että kaikki menisi kerrankin hyvin. Aikaa kului, lämmöt pysyivät alle 37 asteen. Perjantaina lähdin vielä töihin, koska Dinalla oli oma doula, joka vahti jokaisen liikkeen. Odotin, että saisin kesken päivän puhelun, jossa synnytyksen kerrottaisiin alkaneen, olivathan lämmöt olleet alhaalla jo keksiviikkona ja torstaina. Kyllähän niiden nyt pitäisi alkaa nousta. Perjantaina saavuin kotiin puolenpäivän jälkeen ja istuimme odottamaan, ensin kuvittelimme, että nyt nyt nyt. Mutta aina saimme huomata, että ei sittenkään. Perjantain ja lauantain välisenä yönä Dina vapisi kuin haavanlehti. Nukuin sen kansa pentulaatikossa (kyllä! Sinne mahtuu hyvin.), yritin pitää sen itseäni vasten lämpimänä peiton alla. Jossain vaiheessa yön pitkinä tunteina päätin, että aamulla lähdemme lääkärille. Ei tämä näin voisi jatkua.
Niinpä aamulla sain ajan viereiselle Lahden eläinlääkäriasemalle kymmeneksi, lähdimme matkaan. Dina tutkittiin ja kuvattiin. Röntgenissäkin näkyi neljä pentua. Lääkäri yritti käynnistää synnytystä kaikin käytössä olevin keinoin. Ja mainittakoon, että koska kyseessä on koira, ei keinoja kovin montaa ole. Parin tunnin päästä päädyimme sektioon. Ajattelin tulevia tapahtumia kauhulla, kun ajoin kotiin hakemaan lämpölaukkuja, -pulloja ja vilttejä pentuja varten. Minulle oli kerrottu jos jonkinlaista kauhutarinaa keisarinleikkauksista. Kohdussa siis tosiaan odottikin yllätys, toisessa sarvessa pentuja olikin kolme. Saimme pennut hoivattavaksemme, kuivailimme, hieroimme ja pidimme hyvänä. Kohta Dina saapui, vielä nukkuvana ja tiputuksessa edelleen. Aloimme opettaa pentuja nisille. Pieni Keiju ei suostunut syömään nisää, muilta homma alkoi luistaa melko pian. Dina avasi silmiään ja yritti samantien alkaa hoitaa vauvoja, se oli selkeästi haltioissaan siitä, että pennut olivat siinä. Koska lääkkeet vielä tekivät olon tokkuraiseksi ei hoivaamisesta tietenkään mitään tullut. Dina sai vielä pahoinvointilääkettä ja saimme rauhassa viettää aikaa huoneessa, joka oli vain meidän käytössämme. Lopulta tuli aika lähteä kohti kotia. Pakkasimme Dinan ja pennut autoon ja saavuimme kotiin, jossa Dina alkoi entisestään virkoamaan ja pääsi itsekin hoivaamaan jälkikasvuaan.
Koska Keijua piti pulloruokkia parin tunnin välein ja saada se imemään nisää, päätimme jakaa vahtivuorot yötä varten. Karin vuoro alkoi kolmelta, Kari löysi elottoman Keijun, jonka sai vielä elvytettyä. Keijun tilanne oli huonontulut edellisestä ruokinnasta hurjasti, illan aikana se oli saatu nisällekin pariin kertaan ja tilanne oli välillä näyttänyt hyvinkin valoisalta. Kolmen jälkeen kävi kuitenkin hyvin pian ilmi, että Keijukaisemme keuhkot eivät olleet valmiit tähän maailmaan. Sen hengitysvaikeudet pahenivat, sen paino laski, eikä se enää kyennyt syömään, koska sen kaikki energia meni hengittämiseen. Samaan aikaan neljä muuta pentua voivat erittäin hyvin, ne söivät, niiden painot lähtivät hurjaan nousuun ja ne olivat aktiivisia möngertäjiä. Keijun tilan seuraaminen oli tuskaista, pelkäsin sen kärsivän. Yhteistuumin keiju päätettiin laskea sateenkaarisille, jossa sen ei tarvitsisi kärsiä. Dina hyväksyi tilanteen lähes samantien, se tiesi, että Keiju olisi menetetty jokatapauksessa ennen aamua.

Nyt meillä on rauhallista, emällä ja pennuilla on kaikki hyvin. Dina on toipunut aivan uskomattomalla tavalla. Sillä ei ole kipuja, se on erittäin ylpeä vauvoistaan ja hoivaa niitä suurella antaumuksella. Minä saan nauttia pennuntuoksusta, istun pentulaatikon reunalla ja silittelen Dinaa ja vauvoja. Ja voi miten ihania ne ovatkaan!

Ruskea uros.

Musta uros.

Musta uros.

Musta narttu.