Elämä heittelee.

Pientä koiraa nimittäin. Joka on taas kerran itse syytön kaikkeen mitä sen ympärillä tapahtuu. Miten paljon huonoa tuuria voikaan yksi koira elämäänsä saada? Toivoisin, että tässä alkaisi tämän kohdalla olla jo kiintiö täynnä.

Monsterosa Maahinen, tuttujen kesken Dolly, on jälleen palautunut luoksemme Nurkkalaan. Dollyn edellisestä kerrasta ehti kulua kaksi vuotta ja kaksikymmentäviisi päivää. Sijoitussopimus Dollysta on purettu. Hain maanantai-iltana luokseni iloisesti pomppovan pusukoneen, joka lähti mukaani häntää iloisesti heiluttaen, tietämättä tulevasta tai murehtimatta mennyttä.

Dolly on sanalla sanoen ihana. Sitä ei ole kohdeltu huonosti. Se on päässyt ulos ja saanut ruokaa. Sillä ei ole mitään hätää. Kaikilta muilta osin Dollyn elämä on oikein mukavasti mallillaan, siltä vain puuttuu oma ihminen, joka rakastaisi ja antaisi loppuelämäksi kodin. Dolly on terve ja se osaa alkeet sekä agilitystä, että tokosta. Se ei vedä hihnassa ja käyttäytyy muutenkin hienosti, mitä nyt vahtii kovaan ääneen epämääräiset hiippailijat, mutta niihän kunnon brassin kuuluukin.

Jos Nurkkalan ovesta kävelee ihminen (soittakaa kuitenkin ensin, pliis), joka lupaa ja vannoo kautta kiven ja kannon, että Dolly saa hyvän kodin, mielekästä tekemistä, paljon hellyyttä ja rakkautta ja kaiken sen mitä hyvään koiranelämään kuuluu, lupaan harkita, miettiä, pähkäillä ja pohtia ja ehkä jopa uskaltaa kokeilla vielä kerran.

Kiinnostuneille lisäinfoa soittamalla tai sähköpostitse.